kivi

Nuori mies meni vanhempiensa painostuksesta luostariin. He sanoivat, että munkin virka oli arvostettu ja että samalla hän löytäisi valaistumisen. Erään vanhan munkin suosituksesta hän päätyi kaukaiseen zen-luostariin.

Tuo luostari oli siinä mielessä erilainen, että siellä vallitsi vapaus: oppilaan täytyi itse löytää oma tiensä. Joku tutki Buddhan sanomaa, joku meditoi päivät päästään. Jotkut munkit tunsivat vetoa karateen ja muihin kamppailulajeihin. Siellä oli vain yksi kirjoittamaton sääntö: kesken luovuttamisesta seurasi suuri häpeä. Kun jotain aloittaa, se pitää viedä loppuun hinnalla millä hyvänsä.

Nuori munkki kokeili monia erilaisia tapoja, mutta mikään ei oikein tuntunut hänestä omalta. Niinpä hän päätti istua eräällä kivellä niin kauan kunnes onnen salaisuudet valkenisivat hänelle. Hän nousi kiveltä vain muutamiksi tunneiksi syömään ja nukkumaan. Muuten hän istui kivellään pohdiskellen ja rukoillen jumalia, että ne näyttäisivät hänelle tien valaistumiseen.

Tuli talvi, tuli kesä. Satoi ja paistoi. Vuodet vierivät vääjäämättömästi omaa vauhtiaan. Munkki istui kivellä itselleen uskollisena luottaen siihen, että jonain päivänä valaistuminen löytyisi. Kului kaksikymmentä pitkää vuotta.

Eräänä päivänä hän yhtäkkiä nousi kiveltään. Luostarinjohtaja kiirehti munkin luo: ”Mitä nyt, löysitkö valaistumisen?” ”En löytänyt, mutta oivalsin vihdoinkin, että kivi on kova”, munkki vastasi. Luostarinjohtaja väitti vastaan kiihtyneenä: ”Olet viettänyt kaksikymmentä vuotta kivellä. Mitä ihmiset tulevat ajattelemaan sinusta, jos luovutat?” Munkki katsoi luostarinjohtajaa syvälle silmiin ja sanoi: ”Itse asiassa toinen oivallukseni onkin juuri se, että ei ole koskaan liian myöhäistä antaa periksi ja että se, mitä ihmiset ajattelevat minusta, ei kuulu minulle.”

Luostarinjohtaja protestoi: ”Jos annat periksi näin pitkän ajan jälkeen, niin silloinhan kaikki nuo vuodet ovat menneet täysin hukkaan.” ”Minun täytyi istua tuolla kivellä kaksikymmentä vuotta oivaltaakseni, ettei minun pidä istua sillä enää päivääkään. Yksikin päivä lisää olisi hukkaan heitettyä aikaa”, munkki vastasi ja jatkoi: ”Oivalsin myös sen, että vaikka tämä luostari perustuu vapauteen, jo pelkästään se kirjoittamaton sääntö, ettei saa antaa periksi, rajoittaa vapautta ja siten tuhoaa mahdollisuuden herätä ja löytää todellinen vapaus – vapaus, jota valaistuminen on.” ”Sinä siis sittenkin löysit valaistumisen?”, johtaja tivasi. ”Ei ollut mitään löydettävää”, vastasi munkki ja käveli ulos luostarista.

Mitä munkki teki seuraavaksi? Hänestä tuli suutari pieneen kylään Kiinan maaseudulla. Tai oikeammin: hän oli suutarina kunnes hänelle valkeni seuraava elämänvaihe, joka ei voinut olla valkenematta niin kauan kuin hän seurasi totuuttaan.

Kerran eräs ohikulkija kysyi suutarilta tämän istuessa liikkeensä edessä neulomassa tossuja: ”Etkö ole katkera noista kahdestakymmenestä hukkaan menneestä vuodesta?” Suutari vastasi mietteliäästi hymyillen: ”Hukkaan menneistä vuosista? En toki, miksi olisin? Olen kiitollinen siitä, että minulta kului vain kaksikymmentä vuotta seuraavan totuuteni löytämiseen. Vain harva tulee tuosta luostarista koskaan ulos, joten olen itse asiassa erittäin onnekas. Monille on tärkeämpää olla oikeassa kuin elää oikein.”

Suutari pujotti neulan kultaisella nauhalla kirjaillun mokkanahan läpi ja jatkoi: "Elämässä on kyse hyvyydestä itseämme kohtaan, mikä on oman totuutemme seuraamista, mikä on valaistumista.” ”Näistä tulee kauniit tossut jollekin neidolle’’, hän totesi hymyillen kysyjän jatkaessa matkaansa epäuskoisena päätään pyöritellen.

semi-creep kauhutarina

lue omalla vastuulla!

Olipa kerran kaksi tyttöä, jotka olivat sisaruksia. Heidän vanhempansa lähtivät työmatkalle ja heidän mummonsa tuli hoitamaan lapsia. Hän kävi laittamassa lapset nukkumaan ihan tavallisesti ja meni vielä itse syömään vähän iltapalaa. Pöydän ääressä, jolla mummo söi, edessä oli iso ikkuna, josta näkyi kadulle. Mummo huomasi, että kadulla käveli jokin pelle puukko kädessä. Hetken päästä sama pelle käveli samasta suunnasta poispäin mihin oli hetkin sitten mennyt verinen puukko kädessä. Kaiken varalta mummo meni katsomaan onko tytöillä varmasti kaikki hyvin. Kyllä oli. Mutta kun hän päätti kuitenkin katsoa vähän tarkemmin , ei ollut. . . . . . . . .
Tytöt olivat iha veressä
ja kuolleita.
Seinään oli kirjoitettu verellä: Etkö ole ennen nähnyt heijastuksia? 

pinkit kädet

HUOMIO TÄMÄ ON RANKKA JA PELOTTAVA TARINA! SINUA ON VAROITETTU!

Tyttö oli jäänyt yksin kotiin, kun vanhempansa olivat lähteneet illallisella heidän kavereidensa luokse. Tytön vanhemmat olivat sanoneet tytölle että hän saa käydä leffa vuokraamossa voukraamassa jonkun leffan, ettei hänelle tulisi tylsää. Tyttö meni videoviokraamoon ja meni katsomaan lasten leffoja, kun hän oli katsellut niitä hetken hän mietti: olen jo 14 en minä mitään lasten leffoja katsele ja meni katsomaan vanhempien leffoja. Tyttö päätyi k18 leffojen osastolle. Tyttö alkoi selailemaan leffoja, vaikka tiesi ettei voisi vuokrata niitä koska hänellä ei ollut tarpeeksi ikää siihen. Kun tyttö hetken aikaa oli selaillut niitä, löysi hän niiden kaikkien muiden leffojen seasta leffakotelon joka oli aivan punainen ja siinä ei lukenut mitään ja tyttö katsoi koteloon se levy oli siellä, vaikka yleensä levyn saa koteloon vasta kassalla tämä levykin oli punainen siinäkään ei lukenut mitään ja tässä vaiheessa tytön kikinnostus oli herännyt. Tyttö katseli ympärilleen ja sujautti leffan takkinsa alle. Kävellessään kotiin tyttö mietti mitä leffassa tapahtuisi.Tyttö saapui kotiin janlaittoi levyn pyörimään ja meni sohvalle katsomaan sitä. TV ruutu oli aivan punainen tyttö ihmetteli sitä mutta ei antanut sen häiritä vaan odotti että jotain tapahtuisi. Hetken kuluttua alkoi soimaan aavemainen laulu "Pinkit Kädet pinkit kädet löytävät maailman, Pinkit Kädet pinkit kädet löytävät maanosan" tyttö ihmetteli laulua edelleenkään siinä ei näkynyt mitään kuvaa. Tytön kiinnostus vaan heräsi entistä enemmän, joten hän jatkoi katsomista jalaulu vaan jatkui "Pinkit Kädet pinkit kädet löytävät kaupungin, Pinkit Kädet pinkit kädet löytävät kadun" tyttöä alkoi pikku hiljaa pelottaa, sillä hänellä alkoi tuntumaan kylmiä väreitä niskassa, kun hän kuunteli tuota aavemaista laulua, mutta tyttö päätti jatkaa "Pinkit Kädet pinkit kädet löytävät talon Pinkit Kädet pinkit kädet löytävät oven" nyt tyttöä alkoi todella pelottaa, sillä hän kuuli ovelta askeleita ihan kuin siellä olisi ollut joku. Tyttö yritti jo peloissaan sulkea telkkarin, mutta telkkari ei mennyt kiinni sitten tyttö yritti otaa levyn pois koneesta, mutta sekään ei onnistunut tyttö otti töpselin pois mutta telkkari pysyi päällä ja aavemainen laulu jatkui "Pinkit Kädet pinkit kädet etsivät tyttöä" nyt tyttö juoksi yläkertaan omaan huoneeseensa ja lukitsi oven hän meni peiton alle ja tutisi siellä ja pelkäsi mitä hänelle käy.Pinkit Kädet

 Tyttö kuuli päässään sen pelottavan laulun. Laulu jatkui näin "Pinkit Kädet pinkit kädet löytävät portaat, Pinkit Kädet pinkit kädet löytävät huoneen, Pinkit Kädet pinkit kädet löytävät uhrin, Pinkit Kädet löytävät kaulan". Pari tuntiä myöhemmin tytön vanhemmat tulivat kotiin ja alkoivat etsiä tyttöä, kunnes he päätyivät katsomaan tytön huoneesta. Siellä tyttö makasi sängyllään kuristettuna hengiltä ja hänellä oli pinkit käden jäljet kaulassaan ja kun vanhemmat olivat hyvin järkyttyneitä näkemästään he huomasivat pienen lapun tytön kädessä siinä luki Pinkit Kädet.